MITÄ OLISI TAIDE TÄYDELLISESSÄ MAAILMASSA
Umayya Abu-Hannan “Lottovoitto jäi lunastamatta” -kirjoitus on otettu vastaan liikuttavalla vakavuudella. Suomalaisia on niin kauan haukuttu rasisteiksi, että alkaa olla kansalaisvelvollisuus vaahdota suvaitsevaisuudestaan. Ja jos joku sanoo meidän syyllistyneen tähän perisyntiin, jo nousee karvat pystyyn. Kukaan ei halua osua syyttävän sormen säteeseen, “en minä ainakaan, mutta naapurin ämmä”. Kukapa ei olisi erityisen kohtelias ulkomaalaiselle julkisessa kulkuneuvossa tai kaupassa, kun taas suomalaiselle kansalaiskollegalle voi mököttää, “tuo on kuitenkin joku helvetin rasisti”. Häpeä rasistin leimaamme kohtaan on valtava, ja nyt joku taas sanoi, että emme ole oppineet mitään. Voi taantumus.
Aika monen suomalaisen nahkaan Abu-Hannan nuoli ei kuitenkaan ole osunut. Luulen, että suuri osa ei koe kirjoituksen yleistävän suomalaisia rasisteiksi. Abu-Hanna on poliittisen uransa, äitiyden ja monen muun asian lisäksi taiteilija – kirjailija ja kolumnisti. Kolumnistina hän provosoi ja räyhää. Koen vahvasti Abu-Hannan kirjoituksen olevan kirjailijan tuote, taideteos, napakka kuvaus tärkeästä aiheesta. Taiteilijana hän pyrkii puhumaan monen ihmisen suulla ja hakee samaistumispintaa. Hän kuvaa asioita epäkohtien kautta. Tottakai Abu-Hannalla on myös myönteisiä kokemuksia Suomesta, tottakai hänen tyttärestään on sanottu myös kauniita sanoja, sehän on selvää. Mutta kolumnin tarkoitus, niin kuin taiteen, on tarttua kielteisiin asioihin. Mitä olisi taide tai kolumnien kirjoittaminen täydellisessä maailmassa. Ei niitä tarvittaisi. Abu-Hanna ilmaisee itseään kirjoittamalla, on hänen ammattinsa oikeus sivaltaa oikein kunnolla. Ja toki on meidän lukijoiden oikeus kommentoida ja keskustella aiheesta. Mutta diivaa en hänessä kuule. Hän on kirjoittanut tuokiokuvan ajastaan Suomessa, tyylilajinaan inhorealismi.
Jos tämänkaltainen teksti olisi tulkittu teatterin lavalla, sitä olisi luultavasti hehkutettu tarkkanäköisenä kuvauksena tämän päivän Suomen sudenkuopista. Tai minkä tahansa yhteisön vaaroista. Näytelmäkirjailijalla on oikeus arvostella ja yleistää, mutta hän ei saa yleistävää laastia niskaansa. En sinänsä koe mitään eroa julkaistun kolumnin, näytelmän tai kantaaottavan musiikin kesken. Kaikki on julkista sanaa, kaikella on oikeus esittää tiukastikin karrikoitua, mutta pelottavan todentuntuista kuvausta olemassaolevasta. Eikä se ansaitse yleistystä tekijästään, joka vain antaa analysoitavaksemme kuvan tietynlaisesta maailmasta. Kaikki kulkee tietysti suhteessa kontekstiin: jos suomalaisten rasismista kertovan näytelmän kirjoittaa ulkomaalaistaustainen kirjailija, ollaan valmiiksi takajaloillaan.
Rasismi on käsittämätöntä, mutta salakavalaa. Itse saatan pelätä vieraita ihmisiä, mutta väitän, että se ei liity millään lailla etniseen taustaan tai ihonväriin. Pelkään tuntematonta keskisuomalaista siinä kuin Itä-Timorin sissiäkin. Mutta niin kaukana olen talvisodasta, että maan ja kansalaisuuden rajat ovat jotain sellaista, joita en osaa ottaa kovin vakavasti. Myönnän, olen idealisti ja haluaisin, että maailma olisi vain täynnä ihmisiä. Suomalaiset suhtautuvat välillä turhan herkkänahkaisesti suomalaisuuteensa. Eikö me suomalaisetkin voitaisi pitää itseämme ennen kaikkea ihmisinä ja maailman kansalaisina. Onko rasistiksi leimaamisen pelko sitä kansallista huonoa itsetuntoa, jonka saamme syntymäoikeutena. Meissä kaikissa ihmisissä taitaa olla hiukan rasisitin vikaa. Toisaalta osaamme kaikki olla myös hyvin suvaitsevaisia. Paskan määrä olkoon vakio.
Toivottavasti kukaan ei lue kolumneja sanatarkasti yrittämättä lukea rivien välistä. Abu-Hannan rivien välistä minä luin rakkauden Suomea kohtaan ja myös pilke silmäkulmassa kirjoitetun esityksen, joka ei missään nimessä huutanut: “Suomi on paska maa, minä vihaan Suomea”. Eihän sanat koskaan riitä kertomaan kaikkea. Nautitaan taiteesta ja kolumneista ja annetaan niiden vaikuttaa ajatusmaailmaamme ja elämänkokemukseemme, suututaan ja keskustellaan niistä. Mutta ei ammuta viestintuojaa.
Idealistina muistutan lopuksi John Lennonin “Imagine” -biisin sanomasta. Ei taivasta, ei helvettiä, ei uskontoa, ei omaisuutta, ei maita. Vain ihmisten välinen veljeys. Jos Lennonin toiveet joskus käyvät toteen, loppuu taiteilijoilta – ja kolumnisteilta – hommat tyystin.
